Aline Bock

Aline, reissasit CLIFFin kanssa kokonaisen vuoden. Miten kuvailisit kokemustasi?

ALINE Sitä on vaikea sanoin kuvailla. Vuoteen mahtui valtavasti elämyksiä, ja se oli kaiken kaikkiaan äärettömän antoisa, upea ja vaihteleva vuosi. Ja luultavasti juuri vastakohdat ja vaihtelevuus tekivät siitä niin erityisen.

Tarkoitatko siis maisemia?

ALINE Kyllä, muun muassa. Norjan huikeat vuonomaisemat, Manner-Ranska, jylhät ja tuuliset Hebridit ja pölyinen Saharan autiomaa Marokossa — koin tosiaan lyhyessä ajassa äärimmäisen erilaisia olosuhteita. Retkeilyautolla matkaillessa kaiken kokee erityisen intensiivisesti. Ja juuri jännittävän ja turvallisen yhdistelmä teki matkasta niin kiehtovan: Cliffin kanssa pääsen aivan lähelle luontoa ja koen kaiken lähietäisyydeltä, mutta minulla on kuitenkin oma, turvallinen tukikohtani, jossa voin nukkua rauhassa vaikka ulkona myrskyää tai suden ulvovat, kuten Ruotsissa.

Ennen lähtöäsi mietit, tuntisitko pitkällä matkalla olosi yksinäiseksi ilman Lenaa, jonka kanssa olet tehnyt niin monia matkoja. No, tunsitko?

ALINE En ollenkaan. Siltäkin osin matkani oli täydellinen yhdistelmä. Osan ajasta minulla oli ystäviä mukana matkassa, tai sitten kävin tapaamassa ystäviä tai urheilukavereita. Muun ajan taas todella nautin yksinolosta. Ja uusia tuttavuuksiahan syntyy jatkuvasti. Cliffin kanssa se kävi aivan itsestään. Se on niin kivan näköinen, että se kiinnostaa ihmisiä. Ja tavallaanhan siellä onkin aina avoimien ovien päivä.

»Vuoteen mahtui valtavasti elämyksiä, ja se oli kaiken kaikkiaan äärettömän antoisa, upea ja vaihteleva vuosi.«

Tarkoitatko, että porukkaa meni ja tuli koko ajan?

ALINE No, en ehkä aivan sitä. Mutta kun avaan oven, olen omassa olohuoneessani jo ihmisten keskellä. Laittaessani ruokaa avoimen oven ääressä olen melkein kuin ulkona ja ympäröivä maailma tulee aivan lähelle. Ja kun taas suljen oven, saan olla rauhassa omassa maailmassani. Cliff on oma, turvallinen tukikohtani. Tosin kerran kun olin poissa, sieltä haki turvaa joku muukin …

Mitä oikein tapahtui?

ALINE Olin surffaamassa Islannissa, ja rannalla paleli eräs isä, jonka poika oli kanssamme aalloissa. Vesi oli ehkä kolmeasteista, ja olin tietenkin lämmittänyt Cliffin valmiiksi, että pääsisin lämmittelemään surffauksen jälkeen. Mutta autolle palatessani apukuljettajan paikalla istuikin tämä isä, virnisti iloisesti ja sanoi tulleensa vähän lämmittelemään — ja kysyi sitten, voisiko saada kupillisen kahvia. Ensin kieltämättä vähän hätkähdin, mutta mies ja koko hänen perheensä osoittautuivat aivan mahtaviksi. Hän kutsui minut kotiinsa syömään, ja hän osoittautuikin mestarikokiksi.